Sinkkuelämän suuri autuus, vai onko? On.

Jotenkin niin huvittaa, että aina ihmiset joutuvat selittämään jotain elämänosa-aluettaan elämässään edelleenkin tänä päivänä. Oli se sinkkuus, lapsettomuus, tms. Herää kysymys, onko kyseisen asian kysyjä todellakin miettinyt loppuun asti, mitä oikein kysyy. Aivan sama kuin minä lapsettomana sinkkuna kysyisin, että miksi sinä olet edelleen naimisissa ja miksi sinulla on edelleen kolme lasta. Mutta, ero on siinä aika usein, että minä olen TYYTYVÄINEN TILANTEESEENI, moisten dorkien kysymysten kysyjä tuskin on tyytyväinen omaansa.

Elämmekö todellakin sitä jotain kivikaudelta takaraivoon juurtunutta aikaa, jolloin ihmisen arvo mitattiin avioliitolla ja lapsien määrällä? Eikö itsensä elättävä työssä käyvä sinkku ole edelleenkään mitään? Tai kaikin puolin onnellisessa parisuhteessa lisääntymishaasteinen nainen tai mies ei ole ihmisen arvoinen, koska ei lisäänny?

En voi käsittää, että herään joka aamu tähän maailmaan, jossa ajatellaan asioita näin ja saati että joku idiootti nämä asiat kehtaa joka päivä kyseenalaistaa.

Minulta on usein kysytty miksi olen näin hyväntuulinen tai miten voin olla näin hyvän tuulinen, että ikäänkuin sen olisi pakko olla jotain esitystä, kuorta rikkinäisen naisen päällä. No tottahan se, että kyllä minäkin joskus romahdan ja ymmärrän elämän kertakäyttöisyyden, elän kriisejä myös pariutumattomuuden ja lapsettomuuden keskellä. Mutta vain joskus, eikä se määritä minun elämää, jos kerran tai kaksi vuodessa mietin elämääni useammalta eri kantilta. Mutta sen tiedän, että sinkkuelämäni mahdollistaa sen, ettei minun tarvitse miettiä mitä mieheni tekee selkäni takana, koska uskokaa vaan pois, että jos ne kyllästyy niin ne tekee. Koska sinkuthan sen totuuden tietää. 

Tai toisekseen, minun ei tarvitse olla hellan ja nyrkin välissä odottamassa. Provo, tiedän sen, mutta kärjistin asian. Mutta ei, ei se voi olla aina hyväntuulinen vaan sen on pakko esittää se. Koska ei se voi mitenkään olla onnellinen, kun sillä ei ole sitä miestä.

Olen 35v sinkku, elän yksin ja elätän itseni yksin omalla työlläni. En voi valittaa juuri mistään, koska olen onnistunut saamaan työn jolla maksan laskuni ja mielensäpahoittajille tiedoksi, viihdyn työssäni myös. Voi eiii. Minulla on oma maksettu koti, oma maksettu auto, minulla on muutama maailmaani hyvällä tavalla järisyttävä ystävä, jotka pitävät minut maan päällä jos joskus tuntuu että upottaa. Minulla on iso ydinperhe, sisaruksia kolme, ihana äiti. Isäni menetin sairauden uuvuttamana 2013. Se luo edelleen tiettyä surua elämääni, koska olisinhan toivonut hänen olevan täällä, maan päällä, kanssani ikuisuuksiin. Se sattuu edelleen, mutta se on elämää. 

Pelkään toki myös äitini kuolemaa, pelkään todella hänen menettämistään, koska hän on äitini, mutta myös hyvä ystäväni. Luottohenkilöni. Ollut koko aikuisiän. Mutta jos sanoisin nämä pelkoni kyselijöille, niin vastaus olisi, että elä nyt sitä pelkää. Heidän mielestään minun pitäisi varmaan pelätä ennemminkin puuttuvaa miestä ja haluamattomia lapsia. 

Voisin sanoa tietyllä tavalla olevani itsekäs, kyllä, pelkään mm. Oman toimeentuloni puolesta, koska moni naisista vielä tänäkin päivänä elää miehensä siivellä. Ei siinä siivellä elämisessä mitään pahaa ole, mutta itseäni kauhistuttaa ajatus olla toisen armoilla. Minä haluan että minun taloudellinen tulevaisuus on turvattu minun itseni kautta, eikä kenenkään miehen. Tai muunkaan ihmisen. Otan mielummin sen miehen sitten, kun tiedän ettei sille ole taloudellista tarvetta.

Tekeekö tämä minusta sitten kamalan itsekkään? Ei vaan järkevän ja terveen itsekkään, ihmisen. Eli ku olen palkkatyössä, en ole yhteiskunnan elätti, ja niitähän sitä vasta kammotaan. Jos olisin elätti, niin olisin vielä enemmän pohjasakkaa kuin pelkkä sinkku, olisin myös juoppo tai narkkari.

Jo onko kukaan koskaan kysynyt, tai miettinyt minkä hinnan joutuu maksamaan toimeentulostaan, ei. Koska ei ymmärretä mistään mitään. Osoitellaan vaan. Joillekin se toimeentulo tulee pitkällisen opiskelun kautta, ja hattua nostan heille kyllä. Minulle se tulee vähemmällä opiskelulla, mutta suurella rahalla. Niin miten se nyt suu pannaan? Makkaralle silti, otaksun.


Mutta.. työelämästä takaisin yksityiselämään. Surullista on tämä vanhanaikainen ajattelu, minulla on kaikki hyvin, en siis tarvitse sääliviä katseita liittyen sinkkuuteen tai yksinoloon, koska voin näin ihan hyvin. En tarvitse kateellisia katseita, koska pärjään yksin ja elätän itse itseni. Enkä syyttäviä katseita mistään, miten elän. Minä kun elän tällä hetkellä oman hyvinvointini vuoksi, äidin ja sisarusten hyvinvoinnin vuoksi, ystävien hyvinvoinnin vuoksi. Onko se yhtään sen toisarvoisempaa, kuin elää miehen ja lasten hyvinvoinnin vuoksi? Se, joka perseensä itse elättää, niin turha tulla sormella osoittelemaan miehen tai lasten puutteesta. Tulee vaan mieleen, että onkohan syyttelijän kotona jotain puutteita joita heijastetaan "heikoimpiiin" kohteisiin, eli sinkkuihin tai esim. lapsettomiin pariskuntiin.

Provosoin, niin kauan kun mä voin. Koska mä voin. Minun haaveet ovat todella yksinkertaiset: toimeentulo. Ei muuta. Mites se on teillä muulla ne haaveet? Montako on ja monta jäänyt toteuttamatta? Eli kuka tässä on vaativa ja itsekäs, sinkkunainenko?